Ota riski, rakastu pestiin

Seitsemän vuotta sitten jännitin parhaan kaverini kanssa, valittaisiinko meidät ison leirin toimikuntaan. Kyllä valittiin, ja olen edelleen valtavan kiitollinen Väiski 2005:n johtajille Kanalle ja Sipille, että he päästivät meidät, kahdeksantoistavuotiaat keltanokat, sähläämään ohjelman johtoon. En ollut koskaan tehnyt mitään niin vaativaa, pelottavaa ja palkitsevaa. En ollut koskaan kokenut niin suurta onnistumisen riemua ja niin syviä epätoivon syövereitä. Se oli Elämäni Pesti, jonka ansiosta ymmärsin, mitä todella haluan partiossa – ja siviilissäkin – tehdä.

Sitä samaa päämäärää kohti kuljen muuten vieläkin.

Jos huutomerkein ja hymiöin koristeltuja Facebook-statuksia sekä valokuvissa poseeraavia naurunaamoja on uskominen, aika moni päpalainen puhkuu nyt partiointoa kesän jamboreen, lippukuntaleirien ja vaellusten jälkeen. Sen purkamiselle ei tietenkään ole parempaa kohdetta kuin seuraavaan leiriin valmistautuminen.

Ensi kesänä sinä ja minä ja koko pääkaupunkiseutu nimittäin leireilemme yhdessä Evolla. Piirileiri Saraste tarvitsee kohotakseen tuhansia käsiä, korvia ja silmiä: esimerkiksi kiskapäälliköitä, nettisivujen suunnittelijoita, rastipomoja. Ehkä juuri sinut? Siitähän voisi vaikka tulla Elämäsi Pesti, EP.

EP:stä täytyy tietysti pitää yhtä hyvää huolta kuin EM*:stä tai EN**:sta konsanaan. Johtajuus on kunniatehtävä, jota ei saisi antaa kenelle tahansa urpolle. Sellaiseen pestiin ei päädytä sattumalta, vaan syystä. Jos laumakaverisi ehdottavat sinua nokkapennuksi, he toivovat sinua pomokseen. Jos lippukunnanjohtaja pyytää sinua vetämään vartiota, hän uskoo sinun olevan mainio siinä hommassa. Jos mieltäsi kutkuttaa ajatus hakea Sarasteelle savunjohtajaksi, tiedät pystyväsi siihen – vaikket ehkä kehtaisikaan sanoa sitä ääneen.

Kun joku valitsee sinut johtajaksi, hän ei anna sinulle palkintoa tai paskanakkia. Hän antaa sinulle mahdollisuuden kehittää itseäsi.

On rikos jättää se käyttämättä.

 

*) Elämäni Mies

**) Elämäni Nainen

(Tämä oli mun pääkirjoitus Hepussa 4/2011)


Suu kiinni ja suunnista

Pidetään vaalipaneeli, tehdään kannanotto seksuaalivähemmistöjen tasavertaisuudesta, järjestetään kierrätyskampanja! intoilee yksi.

Eikä järjestetä, nyrpistelee toinen. Nuo eivät kuulu partion ydintehtäviin.

Kun olin seikkailijaikäinen, partion ydin tuoksui auringon paahtamalta kanervikolta, tuntui märiltä vaelluskengiltä ja kuulosti lippukuntahuudoilta iltanotskilla. Silloin partion ydin tarkoitti minulle leirejä, retkiä ja kisoja.

Harmittavan monelle aikuiselle se tarkoittaa sitä edelleen. Yhteiskunnallinen piiperrys roskikseen ja kompassi kädessä korpeen!

Metsä on mahtava paikka, ja iso osa parhaista partsamuistoista sijoittuu sinne. Ilman partiota en olisi koskaan oppinut rakentamaan rinkkalauttaa ja ylittämään sillä järveä, yöpymään lumiluolassa tai nylkemään kanaa. Arkielämässä olen tarvinnut näitä taitoja noin nolla kertaa. Silti en olisi valmis vaihtamaan noita onnistumisen tunteita ja joskus pelottaviakin kokemuksia pois.

Mutta jos ajattelemme, että partion tärkein tehtävä on opettaa lapset ja nuoret toimimaan luonnossa, kutistumme pelkäksi eräkerhoksi. Kuka tahtoo kykkiä kymmenen vuotta kannon nokassa makkaratikkua vuolemassa, kun muut muuttavat maailmaa? Nytkin, koko ajan, moni aktiivinen nuori hakeutuu muihin järjestöihin, jotta pääsisi oikeasti vaikuttamaan merkittäviin asioihin. Partiosta on tullut varovaisten hissukoiden valtakunta.

Palataan vielä partion ytimeen. Virallisesti se löytyy peruskirjan määrittämästä arvopohjasta ja siihen on kirjattu muun muassa yhteiskunnallinen aktiivisuus. Se sietäisi armottomimmankin eräjorman muistaa.

Ja kyllä, arvopohjaan on kirjattu myös luonnosta välittäminen. Siksi

aionkin lähteä tänä keväänä ainakin kolmelle metsäretkelle kaiken paperipartion ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen vastapainoksi. Lähde sinäkin.

(Mun pääkirjoitus PäPan jäsenlehti Heppuun 2/2011)