YYksinkertainen selitys konflikteille

Poljin tänään Keskuspuiston halki töihin ja satuin siinä aamuhyhmässä ajattelemaan kahta lempiteemaani: partiossa johtamista ja y-sukupolvea. Ekasta voitte lukea mielipiteeni täältä. Jälkimmäisestä olen kirjoittanut aika monta juttua ja uskon – y:lle ominaisen egoistiseen tapaan, tietty – olevani oikea supermallikappale siitä. Ja samoin uskon, että suurin osa mun ”vastapuolista” partiossa edustaa y-sukupolven vastakohtaa.

Täsmennettäköön tässä vaiheessa, että sukupolvista puhuttaessa ei pidä mielestäni tuijotella liikaa syntymävuosiin. Mäkin tunnen monta ikäistäni ja nuorempaakin, jotka ovat asenteiltaan ja arvoiltaan paljon, paljon vanhanaikaisempia kuin jotkut nelikymppiset. Hyviä y-vedenjakajia ovat vaikka kevään Twittergate ja homokeskustelu. Suhtautuminen niihin kertoo kyllä, missä joukoissa seisot.

Mietin siis, voisivatko kaikki nää partiomaailman kipuilut ja konfliktit johtua ihan vain siitä, että nyt eletään alkavaa y-vallankumousta*? Y:t eivät suostu tyytymään vanhanmalliseen johtamiseen eivätkä vanhoilliset muuttamaan tyyliään. Siitä seuraa tietysti valtataistelu. Y:t tahtovat viedä partioliikettä eteenpäin ja varovaisemmat pitää sen ennallaan. Ja meidän systeemi nyt vain sattuu olemaan sellainen, että sitä on hiton hankala muuttaa muuten kuin korkeimmilla palleilla keikkuen. Ei ketään kiinnostaisi munkaan bloggaukset, jos mä olisin vain joku närkästynyt lippukunnanjohtaja Sipoosta.

*) Joojoo, tiedetään: SP on kaunakeskeinen organisaatio ja kyllä näiden konfliktien juuret juontavat kymmenen vuoden taakse ja sitten on näitä konservatiivejä ja liberaaleja ja Forssan liittoja ja Heidi-puolueita ja anti-Heidi-puolueita ja hirveästi purkautumatonta katkeruutta ja sitä rataa.

Mutta ei se kiinnosta mua – paitsi hyvänä, absurdina tarinana (josta vielä joskus kirjoitan ison jutun). Mitä sitten, vaikka joku loukkasi jotakuta kolme vuotta sitten? Mitä sitten, vaikka meidän piirien edelliset johtajat inhosivat toisiaan?

Mua kiinnostaa se, kuinka tätä partioliikettä voidaan kehittää.  Kuinka tuoda sen toimintatavat nykyaikaan ja lujittaa sen arvopohjaa. Kuinka rakentaa siitä vahva ja arvostettu, aloitteellinen toimija ja vaikuttaja yhteiskunnassa. Ja kuinka tehdä se niin, että mulla ja muilla tekijöillä olisi edelleen yhtä siistiä kuin vaikka Vimma oli. Näihin päämääriin tähdäten ainakin mä teen päätöksiä ja töitä sekä piirissä että partioneuvostossa, sosiaalisessa mediassa ja elävässä elämässä. Enkä ole varmasti ainoa.

Että löytyiskö näistä viimeisistä kappaleista sittenkin se kaikkein suurin ero?