Suu kiinni ja suunnista

Pidetään vaalipaneeli, tehdään kannanotto seksuaalivähemmistöjen tasavertaisuudesta, järjestetään kierrätyskampanja! intoilee yksi.

Eikä järjestetä, nyrpistelee toinen. Nuo eivät kuulu partion ydintehtäviin.

Kun olin seikkailijaikäinen, partion ydin tuoksui auringon paahtamalta kanervikolta, tuntui märiltä vaelluskengiltä ja kuulosti lippukuntahuudoilta iltanotskilla. Silloin partion ydin tarkoitti minulle leirejä, retkiä ja kisoja.

Harmittavan monelle aikuiselle se tarkoittaa sitä edelleen. Yhteiskunnallinen piiperrys roskikseen ja kompassi kädessä korpeen!

Metsä on mahtava paikka, ja iso osa parhaista partsamuistoista sijoittuu sinne. Ilman partiota en olisi koskaan oppinut rakentamaan rinkkalauttaa ja ylittämään sillä järveä, yöpymään lumiluolassa tai nylkemään kanaa. Arkielämässä olen tarvinnut näitä taitoja noin nolla kertaa. Silti en olisi valmis vaihtamaan noita onnistumisen tunteita ja joskus pelottaviakin kokemuksia pois.

Mutta jos ajattelemme, että partion tärkein tehtävä on opettaa lapset ja nuoret toimimaan luonnossa, kutistumme pelkäksi eräkerhoksi. Kuka tahtoo kykkiä kymmenen vuotta kannon nokassa makkaratikkua vuolemassa, kun muut muuttavat maailmaa? Nytkin, koko ajan, moni aktiivinen nuori hakeutuu muihin järjestöihin, jotta pääsisi oikeasti vaikuttamaan merkittäviin asioihin. Partiosta on tullut varovaisten hissukoiden valtakunta.

Palataan vielä partion ytimeen. Virallisesti se löytyy peruskirjan määrittämästä arvopohjasta ja siihen on kirjattu muun muassa yhteiskunnallinen aktiivisuus. Se sietäisi armottomimmankin eräjorman muistaa.

Ja kyllä, arvopohjaan on kirjattu myös luonnosta välittäminen. Siksi

aionkin lähteä tänä keväänä ainakin kolmelle metsäretkelle kaiken paperipartion ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen vastapainoksi. Lähde sinäkin.

(Mun pääkirjoitus PäPan jäsenlehti Heppuun 2/2011)